Helsingin kaupunginteatteri lämmittää oivallisesti Joseph Kesselringin näytelmän ”Arsenikkia ja vanhoja pitsejä”. Päärooleissa hyrräävät Esko Roine ja Asko Sarkola.

---

HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI

Hyrräävää mummoenergiaa.

---

---

---

Vanhoina leideinä esiintyvät Esko Roine ja Asko Sarkola kutittelevat katsojien nauruhermoja Helsingin kaupunginteatterin kevään uutuusnäytelmässä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Roine ja Sarkola tekevät loistavat roolisuoritukset hienostuneina, hauskoina ja omaperäisinä ikäneitoina – näytelmän nimenä voisikin leikkimielisesti olla ”Arsenikkia ja vanhoja bitshejä”.

Amerikkalaisen Joseph Kesselringin näytelmä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä kantaesitettiin New Yorkissa vuonna 1941 ja se pyöri Broadwaylla neljän vuoden ja lähes 1500 esityskerran verran. Suuremmalle yleisölle näytelmä tuli tunnetuksi vuonna 1944 valmistuneena Frank Capran elokuvana, jonka pääroolissa näytteli Gary Grant.

Näytelmän keskushenkilöinä ovat Roineen ja Sarkolan tulkitsemat ikäneidot Abby ja Martha, joiden talon kellarissa kolisee konkreettisesti luurankoja. Yksinäisiä ja perheettömiä mieshenkilöitä myrkytetyllä seljaviinillä murhaavat sisarukset rinnastuvat nykypäivän Suomen potilasmurhaajiin, joiden motiivi on yhtä lailla hämärän peitossa.

Näytelmän sisarukset ovat kehittäneet harrastuksestaan hupaisan keskinäisen leikin, jolla kuvittelevat pahan ja vääryyden tekemisen sijaan tuovansa helpotusta yksinäisten miesrukkien surkeaan elämänkohtaloon. Bonuksena sisarukset saavat pukeutua parhaimpiin hautajaispukuihinsa ja toimia vuorollaan hautajaisten seremoniamestareina.

Sisarusten hauska harrastus uhkaa loppua veljenpoikien ilmaannuttua kyselemään ja keksimään sopimattomia. Tätien luona asuva kolmas veljenpoika, Jari Pehkosen tulkitsema Teddy, on tädeille sopiva apuvoima. Mieleltään sairas,  mutta suhteellisen harmiton Teddy kuvittelee olevansa Yhdysvaltain presidentti Roosevelt, jonka johtaman Panaman kanavan ”kaivauksiin” talon kellarissa tätien murhaamat miehet haudataan.

Vahvojen ammattilaisten varassa

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä –näytelmä on Asko Sarkolan ja Esko Roinen juhlaa. He eivät ole ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä naisen vaatteissa. Diivat –näytelmässä he esittivät miehiä, jotka pukeutuvat naisten vaatteisiin, mutta nyt he esittävät vanhoja naisia – ja suoriutuvat rooleistaan uskottavammin kuin moni naispuolinen kollegansa.

Sarkolan ja Roinen hahmot hyrräävät mummoenergiaa niin todenperäisesti, että katsoja monesti unohtaa roolihahmojen esittäjien olevan miehiä.

Santeri Kinnusen roolityöskentely tätien karmean harrastuksen järkyttämänä veljenpoika Mortimerina on tasaista ja takuuvarmaa kinnuslaatua, mutta jää hieman tekemällä tehdyn oloiseksi kliiniseksi näyttämötyöskentelyksi.

Mikko Kivisen vähäeleisesti tulkitsema suvun musta lammas, sarjamurhaajana virkavaltaa pakoileva Jonathan on uskottava keinoja kaihtamatta päämääräänsä kylmästi pyrkivä ammattirikollinen, joka lopulta joutuu nielemään ylpeytensä hävitessään murha-uhrien lukumäärässä suloisille tädeilleen.

Näytelmän sympaattisin ja loppujen lopuksi moraalisin hahmo lienee Jouko Klemettilän Tohtori Einstein, joka yrittää pyristellä pois sarjamurhaajan rikoskumppanuudesta.

Neil Hardwick ohjaajana, Jyrki Seppä lavastajana, Sari Salmela puvustajana sekä Anu Laaksonen ja Ari Haapaniemi peruukki- ja kampausmestareina ovat onnistuneet loihtimaan aidon 1940-luvun alun brooklyniläismiljöön uskottavine asukkeineen.

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on nautinnollista vanhan ajan teatteria, jossa katsoja voi keskittyä viihtymiseen, koska hänen ei tarvitse liikaa ponnistella ymmärtääkseen tai tulkitakseen näyttämön tapahtumia.  Yllätyskäänteistä huolimatta juoni on ennalta arvattava eikä tarina ole satua, koska lopussa paha ei saa palkkaansa.

Arsenikkia ja vanhoja pitsejä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä keväällä ja elo-syyskuussa 2010.

Julkaistu Toisin Sanoen -verkkolehdessä 18.3.2010